Elämän merkityksellisyyttä voi hahmottaa kuolemasta käsin.
PYHÄINPÄIVÄKSI ilmestynyt Duodecim-lehden teemanumero käsittelee kuolemaa. Länsimainen ihminen kohtaa kuoleman – jopa väkivaltaisen kuoleman – päivittäin uutisissa, taiteessa ja erityisesti viihteessä, mutta samaan aikaan vanhan ihmisen kuolema saattaa tuntua kiusalliselta. Harva aikuinen on edes nähnyt kuollutta ihmistä.
Palliatiivisen lääketieteen professori Reino Pöyhiä kirjoittaa, että nykyihmisellä ei ole kykyä kohdata kuolevia senkään vuoksi, että kielelliset valmiudet puhua kuolemasta puuttuvat. Kuolema näkyy mediassa spektaakkelina, ja lääketiede on moderni sankari, joka taistelee tappavia sairauksia ja jokaista kuolemantapausta vastaan.
Medikalisaatiolle tyypillistä on sekin, että tätä nykyä ihminen ei kuole vanhuuttaan vaan sairauteen. Yleisimmät kuolinsyyt länsimaiden aikuisväestössä ovat sydän- ja verenkiertoelinten sairaudet, syöpä ja muistisairaudet.
TOISAALTA kuolemasta on Reino Pöyhiän mukaan alettu taas puhua enemmän. Sitä tutkitaan ilmiönä, ja kuolevan hoitoa kehitetään eri puolilla maailmaa. Vaikka länsimainen kulttuuri-ilmasto on maallistunut, uskonnot ja hengellisyys kiinnostavat ihmistä edelleen.
Uusiin ilmiöihin kuuluu elämän merkityksellisyyden hahmottaminen kuolemasta käsin. Väestön ikääntyminen ja hallitsematon kasvu sekä teknologian epäinhimillinen lisääntyminen luovat jännitteitä terveydenhuollon kustannusten kasvun kanssa.
Pöyhiä toteaa, että tämä kehitys epäilemättä luo paineita elämän rajallisuuden ja kuoleman vääjäämättömyyden hyväksymiseen. Tässä katsannossa elämän loppuvaiheen hyvä hoito elää nousukautta.
Kuolema on siirtynyt virtuaalimaailmaan.
SAATTOHOIDON asiantuntija Anneli Vainio ja yliopistonlehtori Maija Butters huomauttavat Duodecim-lehdessä, että länsimaisessa yhteiskunnassa kuolema on siirtynyt tosielämästä median virtuaalimaailmaan.
Vanhan ihmisen poismeno saattaa kantaa häpeän ja tabun kiusallista leimaa. Samaan aikaan nykyihmiset näyttävät suorastaan rakastavan kuolemaa, kun sen kalmanhajuinen todellisuus on korvattu jollain visuaalisella hengenlähdöllä elokuvissa ja sarjoissa.
Asiantuntijat kehottavat tarkastelemaan kuoleman kieltä. Miten puhua kuolemasta ja siihen liittyvistä peloista ja ahdistuksesta, kun uskonnon kieli ”ei toimi”, ja lääketieteen kieli ei edes yllä kuolemaan? Antaako kielenkäyttömme tilaa kuoleman kohtaamiselle?
Tavoitteena on tietysti se, että voisimme edelleen puhua hyvästä kuolemasta.