Klassikko-oopperan pasifistinen tulkinta puhuttelee.
OOPPERA | Giuseppe Verdin Aida Suomen kansallisoopperassa, ensi-ilta 28.8. Ohjaus Noa Naamat, kapellimestari Dan Ettinger, Rooleissa Monica Zanettin, Emilia Rukavina, Giorgi Sturua, Tuomas Pursio, Don Lee, Volodymyr Tyshkov, Anna Barletta, Johannes Pessi. Suomen kansallisoopperan kuoro ja orkesteri. ★★★★
OOPPERAHARRASTUKSENI on kestänyt vasta suhteellisen vähän aikaa, mutta olen ehtinyt nähdä neljä eri versiota Giuseppe Verdin oopperasta Aida (1871). Oopperakirjallisuuden klassikoihin kuuluva teos tunnetaan suurellisista kuoro-osuuksista, näyttävistä seremoniakohtauksista ja ikonisesta voitonmarssista.
Kansallisoopperan uuden tulkinnan ohjaaja Noa Naamat on todennut, että Aidan tuttuus on riski. Pahimmillaan teos voi ihannoida sotaa; esittää sen kauniina, hohdokkaana ja lähes houkuttelevana. Naamat pitää missionaan, että sodissa on vain häviäjiä.
Noa Naamatin ohjaus sai ensi-iltansa Darmstadtin valtionteatterissa vuosi sitten. Minusta on pelkästään ilahduttavaa, ettei tässä tuotannossa nähdä pyramideja eikä sfinksejä. Ohjaajan mukaan teos keskittyy Lähi-idän sodan inhimilliseen hintaan, mutta mielestäni tulkinta pätee luontevasti vieläkin yleisemmällä tasolla.
OOPPERAN ytimessä on myös Aidan ja Radamèsin mahdoton rakkaus. Heidät on opetettu jo lapsena vihaamaan vastapuolta, mutta he kieltäytyvät pelaamasta vihan ja koston kierteen säännöillä. Noa Naamatin mukaan tähän kieltäytymiseen kiteytyy teoksen keskeinen sanoma.
”Kaiken tuhon keskellä Aida ja Radamès tarjoavat heikon mutta silti todellisen toivon kipinän. Kaksi ihmistä, jotka ovat kasvaneet vihan ilmapiirissä, pystyvät näkemään toisensa ihmisinä. Heidän rakkautensa on jo itsessään sodanvastainen teko. Uskon, että tämä on Verdin tärkein viesti.”
Pasifistisen tulkinnan tehosteena esityksessä käytetään myös räjähdyksiä, laukaustenvaihtoa ja hälytyssireenien ulvontaa. Pilkkopimeässä salissa niiden vaikutus on hätkähdyttävä, vaikka väliajalla kuulin joidenkuiden suhtautuvan hyvinkin puritaanisesti äänitehosteiden käyttöön oopperaesityksissä.
Klassikkotulkinta kannattelee sanomansa linjakkaasti.
ENSI-ILLASSA musiikin johti Suomen kansallisoopperassa debytoiva Dan Ettinger. Hän piiskasi orkesterin jykevään menoon, ja myös kuoron miehet panivat parastaan. Kroatialainen mezzosopraano Emilia Rukavina loisti Amneris-prinsessana niin, että sopraano Monica Zanettin (Aida) ja varsinkin tenori Giorgi Sturua (Radamès) olisivat tarvinneet lisää ohjausta näyttämöilmaisuunsa.
Pidin yksinkertaisesta rauniolavastuksesta (Bettina John, Noa Naamat) ja konstailemattoman tehokkaasta valosuunnittelusta (Noa Naamat, Heiko Steuernagel). Toivo elää, kun lapset leikkivät loppukohtauksessa sodan rauniokasoilla. Seinään on maalattu verellä sana pace ’rauha’.
Alkuperäisessä libretossa Radamès tuomitaan haudattavaksi elävältä maanpetoksesta ja Aida piiloutuu samaan hautakammioon kuolemaan rakastettunsa kanssa. Noa Naamatin ohjauksessa kohtalo pikemminkin vapauttaa rakastavaiset kauniisti loputtomasta murheesta. Sota on kestänyt niin pitkään kuin muistetaan, ja tämä on heidän ainoa pakotiensä.
Kenties joku voi pitää loppukohtausta imelänä ja ohjaajan näkemystä kaikkiaan epärealistisen toiveikkaana. Minusta uusi puhutteleva klassikkotulkinta kannattelee sodanvastaista sanomaansa linjakkaasti aina viimeisten viulujen sointiin asti.
Geron-tähtiarvio ★★★★
Ari Liimatainen
★★★★★ Mestariteos – ainutkertainen, poikkeuksellisen merkittävät taiteelliset ja sisällölliset ansiot
★★★★ Erinomainen – taiteellisesti ja sisällöllisesti merkittävä teos, jolla on selkeitä ansioita
★★★ Hyvä – ei välttämättä merkittäviä ansioita, mutta toimiva, sujuva tai viihdyttävä teos
★★ Keskinkertainen – teoksen voi jättää katsomatta, lukematta tai kuuntelematta ilman että menettää mitään olennaista, tavanomainen tai vaillinainen
★ Huono – ei taiteellisesti, kulttuurisesti tai edes viihdearvon kannalta mitään sellaista, mikä tekisi teoksesta tutustumisen arvoisen, ajanhukkaa