Vanhuuden kieltäminen kuuluu uuteen vanhuuskulttuuriin.
VIISAS ihminen ajattelee kuolemaa vähemmän kuin mitään muuta asiaa maailmassa. Ajatus on peräisin filosofi Spinozan (1632–1677) Etiikka-teoksesta. Filosofi Martin Heideggerin (1889–1976) mukaan kuoleman tiedostaminen taas tekee elämän valinnoista merkityksellisiä.
Ajauduin klassikkojen pariin, kun yritin löytää e-kirjapalvelusta emeritusprofessori Timo Airaksisen viimeisintä teosta Hyvä kuolema – opas eläville (Warelia 2026). Tuotteliaana popularisoijana Airaksinen on kirjoittanut kuolemasta monesti ennenkin, mutta hänen filosofista räiskytystään lukee ilokseen.
Kun uutuuskirjaa ei ollut saatavana, jäin selailemaan Vanhuuden ylistystä (Otava 2002), jossa Airaksinen pohdiskelee vanhuuden ristiriitaista merkitystä ikäkautena. Vanhuksilla on oma elämänsä elettävänä ja oma minuutensa toteutettavana. Mutta samalla vanhuus on viimeinen ikä, joka päättyy kuolemaan.
VANHUUDEN kieltäminen kuuluu Timo Airaksisen mukaan ehdottomasti vanhuuden postmoderniin, uuteen kulttuuriin. Vanhuus tulee vastaan sitten, kun henki ja ruumis pettävät sairauksien murtamana. Vasta silloin on aika luovuttaa, jos silloinkaan.
Perinteinen vanhuuden kulttuuri loi vanhoille ihmisille oman vanhuksen roolinsa, mutta nykyisin vanhukset yhdistelevät vapaasti eri ikäkausien piirteitä ja rooleja, koko elämänkaarta – ilman Jeesusta, poissa työn oravanpyörästä ja ilman todellisuuden aiheuttamia paineita. Vanheneva ihminen voi elää läpi kaikki ikäkaudet päätyen vanhuuteen, joka sekin on muuttunut yhdeksi kuvitteelliseksi ikäkaudeksi.
Samalla kun vanhuus on tehty postmodernissa kulttuurissa näkymättömäksi, lienee turha puhua vanhuuden arvostamisesta. Kulttuurimme tiukimmat, salaisimmat ja häpeällisimmät tabut kohdistuvat yhä juuri vanhuuteen. Vanhoista likaisista miehistä ja iloisista leskistä ei ole käsitteinä päästy eroon. Vanha nainen ei rakastele nuorta miestä.
Vanhat ottavat nyt ilon irti.
NUORUUS on suosituin aikamme ikäkausista. Timo Airaksinen kiteyttää reilun parinkymmenen vuoden takaisessa kirjassaan, että nykyään kuka tahansa voi olla nuori, kun vain omaksuu oikean tyylin. Vanhenevat ihmiset elävät uutta nuoruuttaan, joka ei todellakaan ole jo kerran eletyn nuoruuden muistikuvien virkistämistä.
Mummonpuvut mustine huiveineen ja keppeineen ovat historiaa. Vanhat ihmiset ottavat nyt kaiken ilon irti uudesta vanhuuskulttuurista, joka sallii heille kaiken. Vanhoilla on lupa elää juuri tätä aikaa: urheilla, matkustella, opiskella, rakastaa.
Vanhuutta ei siis ole enää olemassa, mutta vanha ihminen voi edelleen ottaa vanhuksen roolin vaikkapa silloin, kun se tarjoaa mahdollisuuden puhua suoraan ja kovaa ilman kiusallista vastuunottoa. Leikin loppu tulee kuitenkin väistämättä. Jokainen ihminen, joka elää vanhaksi, taantuu kohti kuolemaansa.